KesäKiiski

30.8.2011 klo 15:59

EKUMENIAN EHDOILLA 

Vaikka elokuvat ovat suurimmaksi osaksi tarkoitettu viihtymiseen, mielestäni niillä on silti suuri vastuu. Vastuu siitä, etteivät ne syötä kurkustamme alas muiden ihmisten valmiiksi pureskeltua maailmankatsomusta tai esimerkiksi uskontoa. Silti jos jokin elokuva tahtoo välttämättä esittää omia arvojaan tai elämänkatsomustaan, pitää se tehdä niin, että katsoja ymmärtää käsikirjoittajan vain halunneen ilmasta oman mielipiteensä eikä esittää omia näkemyksiään totuutena.

Piranha 3D tekee juuri päinvastaista ja yrittää olla uuden aallon kauhukomedia täynnä silikonirintaisia naisia sekä väkivaltaa. Elokuva sijoittuu Lake Victoriaan Yhdysvaltoihin, jossa on alkamassa jenkkiopiskelijoiden niin ylistämä ”spring break”. Tässä tapauksessa se tarkoittaa lomaa, jolloin ryypätään niin, että Vesa Keskinenkin kalpenee. Yllättäen maanjäristys avaa reitin järven alla sijaitsevaan vielä vanhempaan maanalaiseen järveen, josta vapautuu miljoonia vuosia vanhoja superpirajoita... Nyt kun juonen lukee ääneen, niin en edes muista, miksi halusin katsoa mitään tällaista.

Tietyt rivien välistä enemmän ja vähemmän luettavat seikat saavat minut vakuuttuneeksi, että Piranha 3D:n takana ovat rikkaat šiiakristityt, jotka haluavat saada evoluution ja seksin näyttämään pahalta. Puolivälissä elokuvaa satunnainen tiedemies kertoo, että superpirajat ovat kaksi miljoona vuotta vanhoja ja nykypäivän piraja kehittyi juuri näistä esi-isistä. Eli käytännössä katsojan annetaan ymmärtää, että evoluutio on vastuussa tästä hirviölaumasta. Evoluutio on ilkeä voima, joka yrittää tuhota ihmiskunnan, vaikkapa vapauttamalla superpirajoita vesiin ihan hauskan vuoksi. Jumala ei tietenkään antaisi tällaisen tapahtua, mutta tässä elokuvassa vallitsee evoluutio-oppi, joten ruumisluku onkin jotenkin heidän oma vikansa.

Toisaalta Piranha 3D:ssä hengissä säilymisen ratkaisee paremmin housujen jalassa pysyminen ja siveellisyys. Pehmopornoa kuvaava kuvausryhmä tulee syödyksi näyttelijöineen ja vielä erityisen brutaalisti, mutta pidättäytyvä päähenkilö ja hänen tyttöystävänsä tietenkin säästyvät luonnon raivolta. Jos omistaa silikonirinnat tai pitää märkäpaitaisista tytöistä, niin Piranhas 3D:ssä kuolema koittaa ennenaikaisesti lähes varmasti. En keksi muuta selitystä, kuin että pirajat karsivat lajityyppejä, joilla niiden mielestä ei ole paikkaa tällä planeetalla, kuin Charles Darwinin ja Päivi Räsäsen sekoitus.

Minua kiinnostaa, miksi kaikki ”syntiset” ihmiset kuolevat tällaisissa kauhukomedioissa. Onko käsikirjoittajien mielestä naku-uinti todella kuolemantuomion arvoinen teko? Vai onko kyseessä vain osoitus alentuneesta harkintakyvystä, jolloin alitajuisesti oletammekin henkilön kärsivän seuraukset. Tiedän, että kauhukomedioiden tarkoituksena ei olekaan herättää täyttä pelkoa katsojissa, mutta jos emme alun perinkään välitä roolihahmojen kohtalosta, on jotain mennyt pahasti vikaan. Tietenkin tyhmät valinnat vaikuttavat oikeassakin elämässä usein negatiivisesti, mutta elokuvissa on lähes aina kyseessä sattuma. Jos yrittää volttia mopolla ilman kypärää, kallo voi haljeta, ja tämä pitää paikkansa niin elokuvissa kuin oikeassa elämässä. Naku-uinti taas elokuvissa muuttaa koko tilanteen potentiaaliseksi kuolemanloukuksi, joista vain rumimmat ja siveellisimmät ihmiset selviävät. Eli nörtit taitavat olla turvassa kävi miten tahansa.

Eero Harju

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

25.8.2011 klo 20:00

JOURNALISTIN TAUKOJUMPPAA

 
Heidi Alasuvanto-Kaufman
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

21.8.2011 klo 18:18

KAIKKI MITÄ SINUN EI TARVITSE TIETÄÄ HOLLYWOODISTA, MUTTA HALUAT SILTI TIETÄÄ

Kuva: Niko Mannonen.

Tiesitkö, että Fight Club -elokuvan Marla Singerin puhelinnumero on 555 0134? Tai sitä, että O.J. Simpson jäi ilman Terminaattorin roolia siksi, ettei hän ollut tuottajien mielestä tarpeeksi vakuuttava tappajana? Entäs se, että aivan kuten Pamela Andersonin tai Colin Farrellin, myös Poliisiopisto-elokuvien tähti Steve Guttenbergin seksinauha on vuotanut julkisuuteen? Erona vain se, ettei Guttenbergin nauhoitukset kiinnostaneet ketään.

Nippelitieto, ja varsinkin sillä päteminen, lukeutuu monien mielestä aikamme suurvitsauksiin. Tästäkin huolimatta, tai ehkä juuri siksi, tunsin suunnatonta mielihyvää lukiessani Henrik Laineen kirjaa Outo Hollywood (2007).

Kyseinen teos koostuu erilaisesta triviasta ja listauksista koskien elokuvamaailmaa, silti sen tietoprosentti on ihailtavan alhainen. Mitään kovin järkevää tai syvällistä tästä teoksesta on turha etsiä. Mutta jos sinua kiehtoo Rocky-elokuvien ottelutilasto tai Simpsonit-sarjassa usein esiintyneen, kuvitteellisen B-näyttelijä Troy McCluren filmografia, niin tässä on kirja sinulle. Myös suomalainen elokuva on vahvasti edustettuna. Onhan Visa Mäkelä ja hänen ”elokuvataiteensa” saanut itselleen kokonaisen kappaleen.

Kuva: Niko Mannonen.

Itselleni kirjan parasta antia olivat legendaaristen tai muuten vain mieleenpainuvien elokuvamonologien käännökset. Mukana oli niin Kevin Spaceyn Keyser Soze -vuodatus The Usual Suspects -elokuvasta, kuin John Goodmanin muistopuhe Big Lebowskista. Ja eikä se neljän sivun mittainen lista elokuvien pornoversioiden nimistäkään ihan kylmäksi jättänyt: Top Cunt, Fisting Nemo, Meat in Parents, Your Ass in the Park (Jurassic Park), Glad He Ate Her (Gladiator) ja oma suosikkini The Cock (The Rock).

Hienoa oli myös huomata, että näin puhtaasti elokuvanörteille suunnattua kirjaa on harvoin tehty. Koko kirja oli ikään kuin kirjoittajan hupsu rakkaudenosoitus elokuville ja maailmalle niiden ympärillä. Lukijalta vaaditaan samanlaista suhtautumista, sillä eihän muu kuin rakastunut ihminen voi kokea näin pieniä ja triviaaleja tietomurusia kiinnostaviksi. Ja aivan kuten rakkaudessa, ei tämäkään saa sinua näyttämään yhtään sen coolimmalta tai vakuuttavammalta. Melko varmasti sinusta tulee vain ärsyttävä ääliö, jota on aina vain vaikeampi rakastaa. Mutta kuten kaikissa elokuvamaisen suurissa ja todellisissa rakkaustarinoissa, kaikki on lopulta sen arvoista.

Jari Manninen

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

15.8.2011 klo 19:04

ONNEN ONKIJAT 



 







 

Herra U. Nissaan
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

8.8.2011 klo 17:19

SÄÄ HELLI FESTARIKANSAA SATAMASSA

Poju sai festariyleisön miehet heittämään paidat pois ja laulamaan "Poika saunoo”.

Lapin musiikinnälkäisille ihmisille tarjoiltiin elokuun toisena viikonloppuna musiikkitapahtuma Satama Open Air, joka järjestettiin Kemin sisäsatamassa. Tänä vuonna kolmatta kertaa järjestetty tapahtuma oli paisunut kaksipäiväiseksi, ja lisäksi festivaalialuetta oli laajennettu sekä parannettu entisiin vuosiin nähden.

Perjantaipäivän musiikillisen annin avasi Paleface & Räjähtävä Nyrkki. Suomirapin jälkeen kuultiin Anna Abreuta ja Arttu Wiskaria. Illan ohjelmassa nähtiin myös Los Dementitoksen tyttökisa. Los Dementitoksen mopokerho lahjoittaa joka vuosi hyväntekeväisyyteen tyttökalenterin tuoton, ja tänäkin vuonna lahjoituksia on yhteensä lähes 20 000 euroa.

Anna Abreu tanssitti kemiläisiä.

Festariyleisöä välispiikeillä lämmittelemässä oli Jone Nikula. Miesten paidat lähtivät lentoon Pojun esityksen myötä, ja kansa riemuitsi yhdessä Poika saunoo -biisin tahtiin. Perjantai-ilta huipentui Jean S:n esitykseen ja tanssijalka vipatti itse kullakin.

Lähitapahtuma kiinnostaa

Kemin Satama Open Air tarjosi tunnettuja artisteja ja festarimeininkiä pohjoisen ihmisille. Lauantaina juhlimaan olivat saapuneet Maija Ruonala, Piia Isokoski ja Sari Kumpumäki.

– On mukava, kun ei aina tarvitse lähteä etelään tapahtuman takia. Ja paikalle on saatu tunnettuja artisteja, ei pelkästään pikkubändejä, Kumpumäki kertoo.

– Tapahtuma on hyvin järjestetty, ja mukavaa kun on tilaa liikkua, eikä tarvitse olla ihmistungoksessa, kiittelee Ruonala.

Maija Ruonala, Piia Isokoski ja Sari Kumpumäki.

Lauantaina hevimusiikin ystävät saivat kuunnella suosikkejaan. Päivän aloitti SauruXet, jonka jälkeen lavalla nähtiin Kiuas ja Reckless Love. Illan viimeistä esiintyjää monet odottivat innolla, ja väkijoukossa vilahtelivat bändipaidat. Kaupungin omat pojat, Sonata Arctica, latasivat ilman täyteen säröä, tulta ja savua.

Sonatan paita päällään iloitseva Sari Kumpumäki on tullut paikalle kyseisen bändin vuoksi. Yhtye onkin panostanut keikkaan, ja tänä vuonna nähtiin muun muassa tuplamäärä pyrotekniikkaa.

– Olisin tullut kyllä tapahtumaan molempina päivinä, mutta olin reissussa enkä ehtinyt tulemaan, harmittelee Ruonala.

Onnistuneitten juhlien jälkeen järjestäjät ja juhlaväki jäävät odottelemaan seuraavan kesän tapahtumaa toivoen, että sää suosii samalla lailla myös vuoden päästä.

Pommeja ja tiukkoja säveliä tarjosi metalliväen suosikki Sonata Arctica.

Minna Hukka
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

3.8.2011 klo 16:50

KÖYHÄÄ KULTTUURIA

Kuva: Antti Ala-Könni.

Totesin Kemi-Tornion alueen tarjonnan kesäaktiviteettien suhteen sen verran köyhäksi, että päätin ryhtyä Tornion uudeksi kylähulluksi. Paljastui kuitenkin, että kaupungin kylähullumarkkinoille olikin paljon enemmän tarjokkaita kuin otaksuin, joten suunnitelmat muuttuivat. Päädyin lopulta kotikonnuilleni Turkuun, joka sattuu olemaan toinen tämän vuoden Euroopan kulttuuripää-kaupungeista. Siitä asti, kun Turku moisen kunnian sai, olen miettinyt, mitä se oikeastaan tarkoittaa ja ennen kaikkea mitä arvon pääkaupungilla olisi tarjottavanaan kaltaiselleni tyhjä-taskulle.

Euroopan unionin mukaan kulttuuri-pääkaupunkiohjelmaa kulloinkin toteuttamaan valittavan kaupungin tehtäviin kuuluu muun muassa ”Euroopan kulttuurien rikkauden ja monimuotoisuuden esilletuonti, juhlistaa eurooppalaisia yhdistäviä kulttuurisia siteitä, sekä luoda tunnetta Euroopan kansalaisuudesta.”  Tuon rimpsun luettuani korulausemittarini neula hyppi pahasti punaisella, sillä vaikka tekstiä aiheesta riitti, niin tuon täsmällisemmin asiaa ei ilmaistu. Mutta päätin antaa hankkeelle rehdin mahdollisuuden vakuuttaa minut. Turulla oli kuitenkin ollut aikaa, sillä kulttuuripääkaupungin asema myönnetään EU:n toimesta neljä vuotta ennen varsinaista ajankohtaa, eli Turku ja Tallinna valittiin siis vuoden 2011 kulttuuripääkaupungeiksi vuoden 2007 lopulla.

Kulttuuripääkaupungin ilmaiset kasvot

Ennen kuin lähdin matkaan, tein pari rajoitusta. Toiseen niistä olin pakotettu, sillä rahattomana ei paljoa juhlita. Ensimmäinen ehto oli siis, että tutustun ainoastaan ilmaisiin kohteisiin. Toiseksi, olen turkulaisena nähnyt jo linnat sun muut perinteiset nähtävyydet ja vuotuiset tapahtumat, joten niihin en kajoa. Keskityin siis pelkästään Turku 2011 -hankkeen tuomiin uutuuksiin.

Kuva: Antti Ala-Könni.

Matkani alkoi Logomo -kulttuurikeskuksesta, joka ilmaistarjontana esitteli Eurooppaa kiertäneen jalkapalloaiheisen Only a game -näyttelyn. ”Näyttely” oli vähän väärä sana tässä yhteydessä. Itse käyttäisin termiä ”härski ja huonosti peitelty pelikonsolimainos”. Tällainen kuuluisi urheilu-/elektroniikka-messuille, jonne helppoheikit kokoontuvat trokaamaan tuotteitaan, eikä kulttuuritapahtumaan, jossa sen tarkoituksen väitetään olleen tuoda syvällisempiä merkityksiä yksinkertaisen pelin oheen.

Seuraava kohde oli Aurajoen rannat ja Flux aura -ympäristötaidetapahtuma. Mielenkiintoista, että sitä kutsutaan tapahtumaksi. Olen aina ymmärtänyt tapahtuman asiaksi, joka kerää ihmiset yhteen viettämään aikaa jonkin asian äärellä. Tämän ideoijille käsite ”tapahtuma” tarkoittaa tällä hetkellä seuraavaa: Tuomiokirkkosillan alla roikkuu joitain turkooseja rimpsuja, jotka ilmeisesti välkkyvät pimeällä, pääkir-jaston kohdalla vedessä lilluu muodostelmassa joutsenia, joista kolmen päälle on viritelty jonkinlainen ihmishahmo, ja samalla kohdalla länsirannan puissa roikkuu glorifioituja vappupalloja, joihin on piirretty erilaisia laivoja. En pitkällisenkään miettimisen jälkeen keksi, mitä tämä voisi antaa ulkopaikkakuntalaiselle, mutta turkulaiselle pointti on toki se, että kiinnittyypä huomio hetkeksi Aurajoessa muuhunkin kuin veden likaisuuteen.

Kuva: Antti Ala-Könni.

Otin rintamasuunnan kohti Turun sarjakuvakerhon Kohtaa sarja kuvia -näyttelyä, joka oli sijoitettu kahteen vierek-käiseen puistoon, jotka sijaitsevat korkean mäen päällä. Olin varma, että tämä osoittautuu reissun kohokohdaksi, sillä esittelyn mukaan panoksensa sille antoivat muun muassa Pertti Jarla (Fingerpori), Milla Paloniemi (Kiroileva siili) sekä Ilkka Heilä (B. Virtanen). Hälytyskellojen olisi pitänyt soida jo siinä kohtaa, kun edessä oli ison miehen suosikkiyhdistelmä eli pitkät rappuset ja hellepäivä. Kun äkkikuolemanpelko hävisi sykkeen laskettua, pälyilin ympärilleni lähes pakokauhun vallassa löytämättä mitään näyttelyyn viittaavaa. Lopulta löysin kolme taulua, joissa kussakin oli yksi kuva. Toisesta puistosta löysin seitsemän lisää, mutta en ainuttakaan kuvaa mainituilta taiteilijoilta, joiden myötä koko hommasta kiinnostuin. Tähän kelpaamattomat ruokottomuudet kuplivat mielessäni, kun lysähdin polvilleni löytöni ääreen lyötynä miehenä.

Tiedä paikkasi

Puistopatikoinnin jälkeen oli jäljellä enää yksi ainoa kohde, joka soveltui rahattomalle kulkijalle. Kyseessä oli interaktiivinen teos Uraputki, jossa alikulkutunnelin asfalttiin oli maalattu joukko täydennettäviä kysymyksiä, joihin kenen tahansa kulkijan oli mahdollista vastata maahan jätetyillä liiduilla. Olin kaikesta huolimatta valmis nielemään ärtymykseni ja antamaan oman panokseni vastauksen muodossa. Olisin mieluusti kertonut, millaiset suuret oivallukset elämän tarkoituksesta ja polkuni suunnasta ottivat minut valtaansa, mutta sade ehti ensin. Maassa näkyi enää vain valkoisia soikioita, joiden teksteistä oli mahdotonta saada selvää. Sääli, sillä tämä olisi voinut olla jopa toimiva idea. Toisaalta, näky oli lohduttomuudessaan mitä osuvin päätös tälle kiertokäynnille.

Kuva: Antti Ala-Könni.

Matkalla kotiin tunsin itseni todellakin Euroopan kansalaiseksi. Kulttuuri kuuluu niille, joilla siihen on varaa, ja meille muille on syytä näyttää juuri sen verran, että tiedämme oman paikkamme. Reissuni anti oli siis juuri kaikkea sitä mitä odotinkin ja vielä vähemmän. Luulenpa, että päiväni olisi ollut huomattavasti vähemmän hermoja raastava, jos olisin tarttunut Logomon vieressä istuneiden puliukkojen tarjoukseen, istahtanut heidän seuraansa ja jättänyt lopun reissaamisen sikseen.

Markku Silvennoinen

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

26.7.2011 klo 16:29

POSTIA MAAILMAN TOISELLE PUOLELLE

Etanaposti, eli kirjeposti, on monelta jäänyt unholaan. Sähköposti ja sosiaalinen media ovat helppoudellaan vieneet tilaa perinteisiltä kirjeiltä. Mikä voisi olla silti jännittävämpää kuin vastaanottaa vanhanajan kunnon postipaketteja? Mutta minkä hintaista paketin lähetys on ja minne asti paketin voi lähettää?

Ajattelin kauniin Suomen suven kunniaksi muistaa paketilla australialaista ystävääni Tysonia eli ”Taistoa”, joka on asunut Suomessa ja rakastunut tähän hulluun sauna-kansaan. Suomi-pakettiin kuuluu tietenkin ruisleipää, Fazerin suklaata, salmiakkia ja muita perinteisiä suomalaisia asioita. On kuitenkin ikävää, jos makoisa ruislimppuni muuttuu paketissa matkatessaan vihreäksi ja haisevaksi. Rajakaupungin sykkeessä eläessä kannattaa aina käyttää hyväksi läntistä mahdollisuutta, joten päätin testata, kumpi olisi parempi puoli lähettää paketti matkaan, Suomi vai Ruotsi.

Palvelua vai ei?

Haaparannan postin (Posten) pääkonttori sijaitsee Storgatanilla. Konttori on kuitenkin pieni, ja esimerkiksi paketteja siellä ei myydä eikä juuri muitakaan palveluja. Virkailijat suosittelevatkin postin verkkopalvelun käyttöä; sieltä löytyvät muun muassa pakettipalvelut, sähköiset kortit, verkkokauppa ja osoitteenmuutospalvelut. Ymmärsin, että postikonttori on lähinnä sellaisille ihmisille, joilla internetin käyttö ei onnistu.

Kuva: Tomi Aula.

Haaparannalla saa yleensä aina palvelua myös suomen kielellä. Niin sain minäkin aikani mokelleltua huonoa ruotsiani ja postin työntekijöiden nauraessa punastumiselleni. Lopulta virkailija kysyi, mitä halusin. Sain käteeni pakettien hinnaston ja marssituksen Ica Maxiin, jossa toimii postin palvelupiste.

Viisi kiloa painavan paketin perille toimitus kestää kohteesta riippuen 2–8 päivää. Minun lähetykseni lähtee Haaparannalta maailmalle 552 kruunulla, joka on tämän hetken kurssin mukaan noin 60 euroa. Opiskelijalle hinta on tietysti suolainen, ja tarvitsen vielä lahjoilleni paketin. Ica Maxin postin piste oli mielestäni yhtä naurettavan pieni kuin itse pääkonttori. Ilmeisesti ruotsalaiset eivät käytä postin palveluja tai he rakentavat pakettinsa itse, sillä ruisleivilleni ei löytynyt sopivaa pakettia. Ainut kunnon paketti näytti jo kerran käytetyltä ja maailman ympäri matkanneelta. Pehmustettuja kirjekuoria löytyi monta eri kokoa, joiden hintahaarukka oli 3 eurosta 10 euroon.

Sääli sinänsä, että lähes kaikki postin palvelut pyritään siirtämään internetiin eikä kontaktipalveluun panosteta niin paljoa. Selatessani Ruotsin postin verkkosivuja huomaan sivuston olevan erittäin laaja, ja nykyään kun ihmiset ostavat lähes kaiken muunkin netistä, niin miksei myös kirjekuoria ja paketteja. Hienoa Ruotsin puolella on se, että postin palvelut ovat kaupoissa ja keskeisillä paikoilla, missä ihmiset yleensäkin asioivat. Näin hoituu moni asia yhdellä reissulla. Itse olisin kuitenkin nyt kaivannut juuri sitä palvelua ja laajaa valikoimaa kerrankin uhratessani roposia terveisteni lähetykseen.  Ennen ostospäätöksiä täytyy käydä tietysti tarkistamassa Suomen tarjonta.

Oheistuotteita ja muumipaketteja

Tornion Postin myymälä sijaitsee Rajalla På Gränsen -kauppakeskuksessa. Vuonna 2008 Tornion postipalvelut yhdistettiin Länsirannalle. Postilla on keskeinen sijainti, ja palvelut ovat monipuolisia.

Kuva: Tomi Aula.

Suomen Postin myymälästä voi ostaa kaiken tarvittavan, kuten kirjekuoret, paketit, erikoiskirjekuoret ja myös lahjatuotteet. Pakettitarjonta on varsin laaja, ja hinnat alkaen kolmesta eurosta ylöspäin. Paketit hellyttivät sydämeni, joten päädyin ostamaan Suomi-tavaroilleni Muumi-paketin ja kirjoitin mukaan tietenkin tervehdykset Suomesta. Mikä voisikaan olla parempi kuin kunnon porokortti pohjoisesta. Lappilaisille Tornio ei ole Lappia, mutta australialaiselle se menee läpi.

Kassalla on aika selvittää, paljonko maailmalle matkaavat terveiseni tulevat kukkaroani keventämään. Australia on merten takana, pitkän matkan päässä Euroopasta, joten se kuuluu pakettien lähettämisen kalleimpaan maksuvyöhyk-keeseen. Hintaa viidelle kilolle tulee 40,50 euroa. Halvimmillaan viiden kilon painoisen paketin voi lähettää hieman yli kahdellakymmenellä eurolla esimerkiksi Tanskaan, Ruotsiin tai Viroon. Hinta on huomattavasti halvempi kuin Ruotsin puolella, ja kaiken lisäksi palvelu on erinomaista ja oheistuotevalikoimat suuret.

Niinpä pakettini merten taakse maailmalle saapuu kohteeseensa 6–14 työpäivän kuluttua. Ystäväni saa lämpimät terveiset Suomen kesästä, ja ehkä lakritsin huumaava tuoksu saa hänet tulemaan taas vierailulle tänne. Ilmaiseen sähköpostiin tai Facebookin inbox-viestiin verrattuna postipaketti on huomattavasti kalliimpi mutta myös hintansa arvoinen ja ehdottomasti hieno ja mahtava tapa muistaa hyviä ystäviä ympäri maailmaa.

Minna Hukka

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

19.7.2011 klo 17:02

TORNIO, MITÄ MEILLE TAPAHTUU?

Kuva: Maria Kunnari.

Tornio on kotikaupunkini. Lukuun ottamatta vajaan vuoden syrjähyppyä Rovaniemelle olen asunut täällä koko elämäni. Aikuistuttuani suhtautumiseni Tornioon on alkanut muistuttaa viha-rakkaussuhdetta. Kaupungin pienissä piireissä ja tietyssä idyllisyydessä on puolensakin, mutta sen rinnalla syyt pitää Torniosta ovat olleet vähenemään päin. Ajattelin viime vuosia ja pelästyin huomatessani, kuinka paljon asioita onkaan muuttunut kaupungin kulttuuri-ilmapiirissä.

Palataanpa ajassa taaksepäin vaikka vuoteen 2005. Muistan Länsirannalta tapahtumapaikan nimeltä West Park. Anniskeluoikeuksia ei paikalla ollut, mutta eihän hädin tuskin täysi-ikäisenä osannut sellaisia kaivatakaan. Pääasia oli, että se oli mainio paikka bändi-tapahtumille ja keikkojen välissä saattoi vaikka pelata kaverien kanssa biljardia, vieläpä ilmaiseksi. West Parkista korttelin verran rantaa kohti kävellessä löysi tiensä Jesperi-klubille. Itse olen tähän liian nuori, mutta 90-lukua muistavien paikallisten sydämissä se nauttii legendaarisen keikkapaikan mainetta. 2000-luvulle astuttaessa keikkatoiminta oli jo hiljentynyt, mutta vuosittain järjestettiin vielä Kevari-bändikilpailu. Paikalliset aloittelijabändit osallistuivat, ja tuomaristo valitsi niistä parhaan. Nyt Jesperin tilalla on rakennustyömaa.

Tuolloin keskustassa oli jopa kolme musiikkikauppaa: Rebel Music, Soitin Törmälä ja Music Center. Ensin mainitusta tuli ostettua ensimmäiset punk-cd:t silloin, kun ei vielä osannut mitään nettikauppoja ajatellakaan. Toinen kauppa keskittyi soittimiin ja kolmas oli yleispätevä levykauppa, josta löytyi kiitettävästi myös muuta musiikki- ja viihdeaiheista tavaraa. Kolme vuotta sitten Music Center kuopattiin ja Rebel Musicin omistaja osti Tornion Musiikin. Sitä kyllä haluaisi tukea kaupungin ainoaa musiikkikauppaa, mutta rehellisesti sanottuna suppea tarjonta ja muu kilpailukykyisyys nettikauppojen kanssa on huono. Selväähän se, että köyhän opiskelijan lojaalius on siellä, mistä saa hyvää halvalla.

Kuva: Maria Kunnari.

Muistan myös, kun paikalliset vasemmistonuoret olivat aikaansaavaa porukkaa ja Järjestötalolla tapahtui silloin muutakin kuin tanssikouluja ja nettikahvilassa istumista. Salissa oli mainiot puitteet isommallekin tapahtumalle, ja sitä hyödynnettiin laadukkailla bändi-illoilla. Ja jos tästä ajatusmatkailusta hypätään hiukan eteenpäin vuoteen 2006, silloin Tornioon ilmestyi uusi paikka, jossa muun muassa näitä pippaloita tuli todistettua jatkossa. Cult Cinema & Cafe oli kansallisellakin tasolla ainutlaatuinen yhdistelmä elokuvateatteria, kahvilaa ja keikkaklubia. Oli kyseessä sitten intiimi singer-songwriter-iltama, punkkiräyhäämiset tai räppibileet, Cultti tarjosi sille sopivan paikan.

Niin. Culttiakaan ei enää ole. Pienimuotoisemmalle kaislikkosuhinalle ja vaihtoehtokulttuurille olisi taatusti vielä tilaajansa, mutta näillä on nyt keikkapaikkojen suhteen mentävä. Mutta jos tämän lisäksi Tornion kokoisella paikkakunnalla ei ole enää edes omaa elokuvateatteria, on tilanne jo surkuhupaisa. Ironiaa lisää se, että Tornio on merkittävä opiskelijakaupunki, jonka oppilaitoksissa opiskelee tulevia musiikki- ja elokuva-alan ammattilaisia. Pahoin pelkään Tornion olevan tuollaiselle ihmiselle aika kuollut kaupunki.

Kuten ehkä olette tekstistäni huomanneet, olen suuri musiikin ystävä sekä myös tekijä. Mutta ei musiikkia sentään maan alle saada muutamaa keikkapaikkaa tukehduttamalla. Toivottavasti todistankin vain sukupolvenvaihdosta, ja nyt on uusien ihmisten aika laittaa asioita tapahtumaan. Olenko itse ollut nuori jo niin kauan aikaa, etten ole huomannut kasvaneeni osalliseksi vastuusta. Miten se menikään: jos ei ole osa ratkaisua, on osa ongelmaa?

Juhani Kenttä

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

12.7.2011 klo 15:30

TODELLISUUDENPAKOA

Kaikki ovat varmasti leikkineet ajatuksella, että jokin elokuva voisi olla totta. Lapsena The Truman Show'n nähtyäni saatoin välillä pysähtyä miettimään, mitä jos elämäni olisikin pelkkää tv-ohjelmaa. Sitten huomasin, että eihän kukaan jaksaisi katsoa ihmisiä staattisten kameroiden avulla tunnista toiseen suljetussa tilassa, samalla kun oma elämämme valuu pikkuhiljaa hukkaan. Naurettava ajatus.

Eniten kuitenkin tahdoin supersankarielokuvien olevan totta. Ainakin meitä nörttejä kiehtoo ajatus sankareista, yli-ihmisistä, jotka tekevät pyyteettömiä tekoja ja suojelevat meitä pahoilta voimilta silloin, kun itse emme pysty siihen. X-Men-elokuvasarja on tällaisesta ehkä paras esimerkki. Elokuvat kertovat mutanteista, jotka ovat evoluution seuraava askel ja omistavat täten erinäisiä supervoimia. Jotkut lentävät, jotkut lukevat ajatuksia. Mutantit ovat jakautuneet kahteen leiriin, jotka taistelevat ihmiskunnan puolesta ja vastaan. X-Men: The Last Stand oli ensimmäisen trilogian viimeinen osa, ja se muistuttaa enemmänkin EU-huippukokousta kuin supersankarielokuvaa.

X-Men: The Last Stand yrittää kertoa tarinaa, jossa ihmiset ja mutantit elävät sulassa sovussa ja Yhdysvallat ovat jälleen maailman keskipiste, koska heillä on mutanttiministeri, joka hoitaa suhteita näihin yli-ihmisiin. Hyvät mutantit puolustavat ihmisiä, huonot mutantit yrittävät tuhota ihmisiä. Ostos-tv:tä katsoessa saa enemmän moraalisia haasteita ja vielä vähemmän kaupallisessa paketissa.

Supersankareista on silti vaikea olla pitämättä. Alamme tajuta, ettei ihmisrodun tekojen hirveydellä ole rajoja, ja löydämme aina uuden tavan masentaa itseämme toteamalla mihin kaikkeen ihminen pystyy. Supersankarit edustavat sitä fantasiaa, millaisina tahtoisimme nähdä koko ihmiskunnan.  He ovat hyväsydämisiä ja oikeutta puolustavia puolijumalia, jotka auttavat aina heikompia.

Lähes kaikki supersankarit olivat ensin ihmisiä, jotka saavat sattumalta voimansa, koska silloin meidän on helpompi samaistua heihin. Leikimme ajatuksella, että meiltäkin sisältä löytyisi voima olla supersankarin kaltainen kultasydäminen kukkaislapsi. Totuus on, että todella harva meistä käyttäisi voimia hyviin tarkoituksiin, vaikka kuinka niin toivoisimmekin.

Kylmien faktojen ympäriltä on mukava karata elokuvien maailmaan. Sitten huomasin, että meillähän on jo keinot muuttua supersankareiksi. Itse ainakin saan alkoholilla aivan uusia kykyjä, joista pystyin vain haaveilemaan aiemmin. Omaan heti Ridge Forresterin ulkonäön, äänentasoni nousee noin sata desibeliä ja tanssin kuin virtuoosi. Voimani heikkenevät seuraavana aamuna. Tällainen kausiluontoinen supersankari.

Eero Harju
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

5.7.2011 klo 16:30

USA VS FI

Lähtiessäni USA:han opiskelemaan tanssia ei suunnitelmissani ollut mennä naimisiin ja jäädä ulkomaille. Näin kuitenkin kävi, ja siitä alkoi myös jatkuvasti käynnissä oleva Suomi–USA-paremmuusvertailuottelu minun ja aviomieheni välillä. Keskustelumme suomalaisen ruoan puhtaudesta, jääkiekkoilijoiden taidokkuudesta sekä Sibeliuksen nerokkuuden ylistämisestä ovat kantautuneet myös lähipiirimme ulkopuolelle.

Pari viikkoa sitten olimme mieheni kanssa taksissa matkalla Brooklyniin katsomaan uutta loft-asuntoa, kun huomasimme kuskimme ajavan väärään suuntaan. Usein Manhattanin ulkopuolelle mentäessä taksikuskit menettävät suunnistustaitonsa, joskus ehkä hieman tahallaankin. Näin kävi tuonakin päivänä. Olimme aikataulusta pahasti myöhässä, emmekä saaneet yhteyttä asunnonvälittäjään, sillä puhelimesta oli loppunut virta. Siinä tuskaillessamme tilannetta totesin, kuinka Suomessa taksikuskien täytyy opetella kadunnimet ja kuinka heiltä onnistuu suunnistaminen oudommassakin ympäristössä, koska he ymmärtävät myös kaupunkien infrastruktuuria. Tällöin taksikuski käänsi katseensa takapenkille päin sanoen “you from Finland, you have a Nokia? I have Nokia charger, I always have Nokia, Nokia makes a very good phone! I have a Nokia charger, I can charge your phone”.

Mieheni ojensi saman tien Nokiansa kuskillemme, ja olimme hänen kyydissään seuraavat kymmenen minuuttia kuskin viedessä meitä vielä kauemmaksi määränpäästämme. Emme koskaan päässeet perille asuntoesittelyyn, mutta onnistuimme soittamaan välittäjälle ja sopimaan uudesta asunnonnäyttöajasta. Minua ei tapahtunut kovin paljon harmittanut, sillä taas oli tullut todistettua, kuinka mahtava maa Suomi on ja kuinka fiksuja suomalaiset ovat. Mikäli Miss Suomi Piia Pakarinen onnistuisi päihittämään USA:n vielä syyskuussa Brasiliassa, olisi vuosi 2011 antanut minulle tarpeeksi materiaalia kehuskella Suomesta ainakin vuodeksi.

Viimeisen parin vuoden aikana olen myös lukenut useista tiedonlähteistä, kuinka suomalainen koulutussysteemi on globaalilla tasolla huippuluokkaa, ellei jopa maailman paras. Viimeisimmän muistutuksen tästä sain katsoessani Davis Guggenheimin ohjaamaa dokumenttia Waiting for superman, jossa seurataan amerikkalaisten lasten koulutaipaletta ja kuinka heidän kohdallaan laadukasta opetusta tarjoavaan kouluun pääseminen ratkaistaan arpomalla. Heti ensimmäisen kymmenen minuutin aikana dokumentissa näytetään listaa, johon on listattu maita paremmuusjärjestykseen valtion tarjoaman koulutuksen mukaan. Kyseisellä listalla Suomi on päätynyt sijalle yksi USA:n jäädessä sijalle 25. Vertailussa ei ollut otettu huomioon amerikkalaisia yksityiskouluja, joissa opetus on tasokasta.

Bushwick campus, Bushwick high school.

Asettaessa suomalaisen ja amerikkalaisen koulutussysteemin vastakkain ensimmäiseksi huomioni kohdistuu oppilaiden erotteluun. Toisin kuin Suomessa, missä kaikki lapset käyvät samaa peruskoulua vanhempien varallisuudesta huolimatta, Amerikassa yhteiskunnallinen luokkajako alkaa jo esikoulussa. Suurin osa varakkaista vanhemmista on valmis lähettämään lapsensa kalliisiin yksityiskouluihin, joihin opiskelijat valitaan usein tiukan valintaprosessin kautta. Päästäkseen yksityiskouluihin lapsen on käytävä haastatteluissa, kirjoitettava esseitä ja käytävä erilaisissa testeissä. Myös vanhempien varallisuudella sekä ammateilla on oma painoarvonsa yksityiskoulujen opiskelijavalintaprosessissa. Vaikka suomalaisessa koulutussysteemissä on paljon parannettavaa, on se kuitenkin onnistunut antamaan kaikille lapsille samat mahdollisuudet menestyä akateemisesti.

Muutama vuosi sitten luin jostain aikakauslehdestä, kuinka amerikkalaiset olisivat tutkineet suomalaisen terveydenhuoltojärjestelmän toimivuutta. Ehkä amerikkalaisille viranomaisille olisi paikallaan myös suomalaisen koulutussysteemin lähempi tarkastelu. I am just saying :). Suomalaiset taas voisivat ottaa mallia amerikkalaisten positiivisemmasta ja ”kaikki on mahdollista”-asenteesta. Kaltaiselleni yrityshenkiselle ihmiselle kyseinen ajattelutapa iskee syvälle sydämen syövereihin ja epäonnistumisen hetkellä auttaa jatkamaan täysillä eteenpäin.

Nyt alan nauttia orgaanista, suomalaisten newyorkilaisten tekemää ruisleipää Italiasta kotoisin olevan tuttavani kanssa. Luvassa on antoisa keskustelu vehnä- ja ruisleivän vastakkainasettelusta. 

Helteistä heinäkuuta,
Heidi Alasuvanto-Kaufman