21.2.2012 klo 20:05
Karkauspäivä tulee taas. Joka neljäs vuosi helmikuun loppuun lisättävän päivän tarkoituksena on saada kalenterimme sopusointuun luonnon rytmin kanssa. Mietin karkauspäivän merkityksiä ja traditioita ja tajusin, ettei karkauspäivä merkitse itselleni oikeastaan mitään. Se on vain yksi hassu ylimääräinen päivä, joka tulee ja menee. On sinänsä kummallista, ettei kukaan ole keksinyt tälle päivälle mitään kunnollista juhlimisperinnettä tai ottanut sitä kansalliseksi vapaapäiväksi. Se kuitenkin tulee vain kerran neljässä vuodessa, eikä mielestäni ikinä ole liian paljon syitä piristää sydäntalven arkea pikku kekkereillä.
Kyllähän karkauspäivälle ikivanhoja perinteitä kuitenkin löytyy. Niistä dominoivin ja tunnetuin on varmasti se, että karkauspäivä on virallisesti se päivä, jona naisetkin saavat kosia. Ja jollei kosintaan suostuta, niin miehet ostelevat sitten hamekankaita… Tai ehkä mahdollisesti hameita, mikäli pettynyt morsian ei ole ompelutaitoinen.
Nykyään kosiva nainen tuskin on niin poikkeava, mutta perinteisesti karkauspäivänä ajateltiin, että se on mahdollisuus vanhoille piioille päästä oma-aloitteisesti eroon sinkkuuden taakastaan. Ironista kyllä, samalla ajateltiin, että karkauspäivänä solmitut avioliitot eivät kestä.
Nykyaikana sinkkunaiset eivät enää ole paheksuttava ilmiö, joten pitäisikö karkauspäivänkin perinteitä sitten muuttaa vastaamaan nykyajan normeja? Eikö se voisi olla tästä lähtien vaikka sinkkuuden juhlimispäivä? Ne naiset, jotka ovat voitokkaasti vältelleet avo- tai avioliiton satamaa, voisivat ylpeinä seistä valintansa takana. Se olisi myös mainio kontrasti samassa kuussa juhlittavalle ystävänpäivälle, joka on kansainvälisesti rakkauden ja rakastavaisten juhla.
Kyllähän karkauspäivälle ikivanhoja perinteitä kuitenkin löytyy. Niistä dominoivin ja tunnetuin on varmasti se, että karkauspäivä on virallisesti se päivä, jona naisetkin saavat kosia. Ja jollei kosintaan suostuta, niin miehet ostelevat sitten hamekankaita… Tai ehkä mahdollisesti hameita, mikäli pettynyt morsian ei ole ompelutaitoinen.
Nykyään kosiva nainen tuskin on niin poikkeava, mutta perinteisesti karkauspäivänä ajateltiin, että se on mahdollisuus vanhoille piioille päästä oma-aloitteisesti eroon sinkkuuden taakastaan. Ironista kyllä, samalla ajateltiin, että karkauspäivänä solmitut avioliitot eivät kestä.
Nykyaikana sinkkunaiset eivät enää ole paheksuttava ilmiö, joten pitäisikö karkauspäivänkin perinteitä sitten muuttaa vastaamaan nykyajan normeja? Eikö se voisi olla tästä lähtien vaikka sinkkuuden juhlimispäivä? Ne naiset, jotka ovat voitokkaasti vältelleet avo- tai avioliiton satamaa, voisivat ylpeinä seistä valintansa takana. Se olisi myös mainio kontrasti samassa kuussa juhlittavalle ystävänpäivälle, joka on kansainvälisesti rakkauden ja rakastavaisten juhla.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
23.1.2012 klo 16:35
EI TIPPA TAPA
On lääketieteellinen tosiasia, että alkoholin liikakulutus ei ole terveellistä. Sen tietänee jokainen, ja tipattoman kuukauden viettäminen juhlapyhien jälkeen tuntuu näin ensiajatuksena ihan järkevältä. Olen pitkään kuitenkin miettinyt, onko kyseisellä tavalla oikeasti mitään terveyttä edistäviä vaikutuksia. Enemmänkin se vaikuttaa olevan henkinen juttu, jolla hankitaan itselle parempi omatunto siitä, että malja oli jälleen kerran vähän liian ylitsevuotavainen.
Tälle pohdiskelulleni satuin löytämään vahvistuksen uutisesta, joka julisti, että tipaton tammikuu saattaa itse asiassa olla terveydelle haitallinen. Kuten sanonta kuuluu, se mikä on kiellettyä, se houkuttaa kahta kauheammin. Tammikuun loppumista juhlitaan sitten kaksin käsin helmikuussa. Tällöin tilanne on plus miinus nolla, ellei jopa miinuksen puolella.
En koe tarvitsevani tipattomia ajanjaksoja, sillä uskon kohtuullisuuteen kaikkina aikoina. On parempi pitää joka kuukausi tipattomia viikonloppuja yhden tipattoman kuukauden sijaan vuodessa. Tällä on huomattavasti suurempi terveydellinen vaikutus maksalle.
Eikö se kerro jotain kansallisesta asenteesta ja alkoholikulttuurista, jos kerran vuodessa pitää järjestää tipaton kuukausi kansalaisille, etteivät nämä ryyppäisi vuoden ympäri? Julistankin kohtuullisen tipan vuoden 2012: tippa ei tapa, mutta joskus sen tipankin voi jättää nauttimatta. Hei, ainahan on seuraava viikonloppu.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
28.12.2011 klo 11:25
ELÄMÄSI VIIMEINEN VUOSI
Ehkä uudenvuoden tärkein tehtävä on tarjota mahdollisuus siihen, että voi katsella kulunutta vuotta ja nähdä, mitä on saavuttanut ja mitä pitäisi tehdä toisin tulevana vuonna. Itse vietän usein uudenvuodenpäivän rauhassa itsekseni rentoutuen. Mietin, mitä haluan tulevalta vuodelta, mitä odotuksia minulla on ja mitä minun pitäisi elämässäni muuttaa. Kirjoitan nämä asiat myös ylös paperille. Joka vuosi olen aina saavuttanut ainakin yhden suunnitelmistani. Tämä näyttää toimivan, joten aion jatkaa sitä tänäkin uutenavuotena.
Välillä elämä ja vuodet saattavat tuntua jatkuvalta Murmelin päivältä – tiedäthän, se elokuva, jossa mies herää samaan päivään joka aamu. Mutta jokaisen tulevan vuoden soisi kuitenkin opettavan, että jokainen hetki on ainutlaatuinen. Niinpä myös jokainen vuosi on ainutlaatuinen, sillä sitä ei saa enää koskaan takaisin.
Tulevan vuoden kohdalla tätä ainutkertaisuutta voisi pohtia tavallistakin enemmän. Vuodessa 2012 tuntuu olevan jotain erityistä: mayojen kalenteri loppuu siihen, ja ilmassa on eräänlaista uuden aikakauden sähköisyyttä. Kaikki maailmassa tuntuu järkkyvän jollain tapaa. Radikaaleimmat väittävät jopa, että vuosi 2012 voisi olla jonkinlainen maailmanloppu.
Jos tämä todella olisi elämäsi viimeinen vuosi, niin miten viettäisit sen?
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
22.10.2011 klo 18:45
22.10.2011 klo 18:45
PATTERIN NUPIT KAAKKOON
Pimenevät päivät herättävät aina keskustelun kaamoksesta ja sen aiheuttamasta alakulosta. Kesän ilot tuntuvat vain kaukaiselta mielikuvalta. Tätä se nyt sitten on seuraavat kuusi kuukautta. Oikeastaan itse kaamos kuitenkin kestää vain pari kuukautta, tammikuun lopulla aurinko paistelee jo suht mukavasti.
Olen itse aina kokenut kaamoksessa tietynlaista kauneutta ja lohdullisuutta. Silloin luonto ja myös ihmiset rauhoittuvat, on aikaa kynttiläillallisille ja pörröisille koti-illoille. Syvennyn silloin itseeni; maalailen, luen, vietän minä-aikaa. Se on äärimmäisen vapauttavaa. Monesti ystävät kyläilevät enemmän, sillä pimeys saa ihmiset hakemaan piristystä. Joulu vie myös yli puolet kaamosajasta, mikä tuo pimeydelle oman hohtonsa, ihan kirjaimellisestikin jouluvalojen ilmestyessä katukuvaan.
En itse koe valon vähyyden aiheuttamia fyysisiä ja henkisiä oireita, mutta ymmärrän miksi kaamos voi masentaa. Usein kaamoksesta tulee kuitenkin pelkkä tekosyy alakulossa piehtarointiin.
Ei kaamoksen aikana tarvitse erakoitua ullakolle talvehtimaan. Sen sijaan voisi keskittyä ystävien ja rakkaiden kanssa vietettävään laatuaikaan ja arjen muuttamiseen juhlaksi ilman sen suurempaa syytä.
Ehkä kaamoskin alkaisi näyttäytyä uudessa valossa. Ja jos pimeys ja kylmyys käyvät aivan ylivoimaiseksi, niin hanki muutama kirkasvalolamppu, laita taustalle soimaan Bob Marleyta, vedä patterin nupit kaakkoon ja selaile Tjäreborgin matkakatalogeja pahimpaan kesännälkään.
Ehkä kaamoskin alkaisi näyttäytyä uudessa valossa. Ja jos pimeys ja kylmyys käyvät aivan ylivoimaiseksi, niin hanki muutama kirkasvalolamppu, laita taustalle soimaan Bob Marleyta, vedä patterin nupit kaakkoon ja selaile Tjäreborgin matkakatalogeja pahimpaan kesännälkään.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
14.11.2011 klo 17:05
RAKKAUDESTA POHJOISEEN
Paljasjalkaisena lappilaisena minulle on itsestään selvää, että kaikki on parempaa pohjoisessa. Ilma on puhtaampaa, luonto vihreämpää ja ihmiset ovat ystävällisempiä. Lapsena olin pitkään sitä mieltä, että jos jään Suomeen, niin en missään nimessä ikinä asu etelässä, Oulu ehkä vielä menisi juuri ja juuri. Vuosien mittaan lappikeskeinen ajatteluni on kuitenkin löystynyt ja olen löytänyt itsestäni sisäisen stadilaisen; pidän sittenkin pääkaupunkiseudusta, sen vilskeestä ja mahdollisuuksista. Mutta jos totta puhutaan, pitäisin siitä varmaan vielä enemmän, jos se siirrettäisiin Lappiin. Rakkauteni pohjoiseen on ymmärrettävää: harvapa ei kotiseutujaan ja juuriaan rakastaisi. Enemmän minua ihmetyttävät ”Lappi-fanit”, yleensä keski- ja eteläsuomalaiset ihmiset, jotka ovat hurahtaneita lappilaisuuteen ja Lapin alueeseen. Heitä jopa muuttaa tänne vain sen takia, että he haluavat asua Lapissa. Olen miettinyt tätä ilmiötä ja sitä, mitä nämä ihmiset todella tulevat etsimään. Rauhaa, luontoa, ehkä jonkinlaista mystiikkaa, kaikkea sitä erilaisuutta, mitä lappi pitää sisällään eteläläiselle. Lappi on eteläsuomalaiselle niin kuin Afrikka eurooppalaiselle: mystinen ja kiehtova mutta alkukantainen ja köyhä.
Tämä asetelma näkyy hyvin politiikassa: Lappi halutaan säilyttää ”koskemattomana” lukuun ottamatta muutamia hotelleja ja matkailukeskuksia. Se on yleensä viimeinen kehityssuunnitelmien investointipaikka. Se on Suomen villi länsi ja erämaa, joka näyttäytyy ei-lappilaiselle potentiaalisena kesämökkipalstana tai laskettelukeskuksena. Tunturit ovat täynnä matkailijoita ja näennäisiä Lapin rakastajia, jotka haluavatkin sen säilyvän juuri tällaisena matkailuerämaana.
Paikallinen kuitenkin tietää, että ilman kehitystä mahdollisuudet asua ja olla täällä ovat huonot. Käsitys lappilaisista mökkikansana, joka elää sopusoinnussa luonnon kanssa, on jokseenkin idealistinen, mutta ei se ole kovin kaukana totuudesta; me arvostamme luontoamme. Mutta todellinen Lapin rakastaja haluaa nähdä Pohjolansa kehittyvän muuksikin kuin mökkitonteiksi ja hiihtokeskuksiksi.
